Päiväkirjat

Mä aloin kirjoittaa päiväkirjaa 5-vuotiaana. Siihen aikaan se ei kuitenkaan, ihme kyllä, ollut mitenkään erityisen järjestäytynyttä, vaan mulla oli yleensä vähintään kaksi tai kolme kirjaa joihin kirjottelin vähän mitä ja milloin sattuu. 12-vuotiaana aloin kirjoittaa paljon säännöllisemmin ja aina yhteen päiväkirjaan kerrallaan. Mulla oli jossain vaiheessa pakkomielteenä kirjoittaa joka päivä, mut se johti aina siihen, etten halunnut kirjoittaa ollenkaan. Nykyisin saatan pitää välillä monenkin kuukauden mittaisia taukoja, ja sit taas välillä kirjoitan monta kertaa päivässä.

Mulla on myös sellanen kummallinen sääntö, että jos siinä senhetkisessä kirjassa käsitellään jotain tiettyä, tarkkana päivämääränä lopputuloksensa saavaa teemaa (niinku esim. vuonna 2011 kun hain yliopistoon), ni mun on pakko saada se lopputulos mukaan siihen samaan kirjaan. Aattelen sen jotenkin niin, että kun tulevaisuuden arkeologit kaivaa näitä kirjoja jostain raunioista (ja perustaa mun ympärille uskonnon), en voi jättää niille sellasia cliffhangereita, jos ne ei löydäkään koko päiväkirjasarjaa. Kirjotin tästäkin asiasta joskus mun silloiseen päiväkirjaan, ja totesin tästä taipumuksestani, että "näin itsekeskeisesti ajattelevaksi ihmiseksi mä olen kyllä tosi epäitsekäs". Se on totta.

Tossa on muutama esimerkki mun päiväkirjakokoelmasta. Toi pingviinikantinen oli mulla vuonna 1999, ja tosta joukosta viimeisin on toi Dingo-kirja vuodelta 2011. Nyt oon parin vuoden ajan suosinut pelkkiä mustakantisia päiväkirjoja.

Tossa vähän lähikuvaa tuosta mun vuoden 2003 päiväkirjasta. Oon päällystänyt sen itse, mikäli ette arvanneet. Sivujen välistä tursuilee festareiden ohjelmalehtisiä.

       

Mulla on aina ollut tapana liittää päiväkirjoihin kaikkee tollasta keikka- ja leffalippujen kaltaista sälää, ja onneks oon liittänytkin! Ton Tehiksen keikkalipun hipelöinti on jo itsessään verraton kokemus. (Ja siis, voi luoja, maksaako minkään keikan liput enää nykyään 10 euroa?!) Sen alla oleva haalistunut lippu on Bowling For Columbine -leffasta, joka teki muhun aikoinaan suuren vaikutuksen. Lähinnä varmaan siksi, että siinä oli Marilyn Manson. Nykyään en enää tykkää Michael Mooren tyylistä hirveesti, se on liian populistinen ja yksinkertaistava. Toi Velvet Goldmine -lippu koristeluineen ehkä kertookin jotain siitä, millainen suhde mulla oli tohon elokuvaan teini-ikäisenä. Katsoin sen videolta varmaan valehtelematta yli sata kertaa. En oo uskaltanut katsoa sitä uudelleen moneen vuoteen, koska se ei kuitenkaan ole enää sama asia.

Noi on sitten kaikki mun uudemmista päiväkirjoista.

Mun pitäisi tässä kohta ostaa taas uusi päiväkirja, ja se on aina ihan hirveä taistelu. Kuten kerroin, oon suosinut viime vuodet mustakantisia, koska musta tuntui että kyllästyn nopeasti sellasiin, joiden kannessa on joku kuva. Nyt kuitenkin oon alkanut uudelleen harkita jonkin kuvallisen kirjan ostamista, koska alan tällä kertaa olla vähän kyllästynyt siihen mustaan. Päiväkirjan ostaminen on kuitenkin sellanen sitoutuminen, johon ei pidä ryhtyä kevein perustein. Listasin joskus taannoin ominaisuuksia, joita mun uudella päiväkirjalla on oltava, ja listaan ne nyt myös tähän (koska ne on edelleen samat):

* Ei sinisävyistä eikä beigeä kantta.

* Ei valmiita viivoja/ruutuja sivuissa (koska se on holhoamista, kuten aina. Plus huono jos/kun haluun piirtää.).

* Ei kierreselkäinen, vaan sidottu.

* Ei liian paljon sivuja, koska ahdistun jos tuntuu ettei se koskaan lopu.

* Ei myöskään liian vähän sivuja, koska ahdistun jos tuntuu että se loppuu ennenku pääsen kunnolla vauhtiin.

* Kooltaan ~A5.

* Tarpeeksi paksut sivut, ettei teksti paista läpi, mut ei niin paksut sivut että se tuntuu luonnoslehtiöltä.

* (Liittyen osittain edelliseen,) sillä tavalla pehmeä paperi, että kuulakärkikynä painuu siihen mukavasti ja tekee sivusta vähän semmosen rapisevan.

Vähemmästäkin tulee paineita, mutta ei auta. Viimeistään parin viikon päästä mun on pakko mennä kirjakauppaan hikoilemaan ja tuijottamaan.